Kajakin kyydissä kaikki on toisin

On eräretkiä ja sitten on eräretkiä – melomalla. Turun saaristoa tullaan pällistelemään ympäri maailmaa. Yksi parhaita tapoja ihmetellä on lipua maisemien läpi kajakilla.

Jaa sivu

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli

Treenit ensin

Mela käteen. Nostetaan kädet suoraksi eteen noin hartioiden korkeudelle ja aletaan tehdä kääntyilevää liikettä. Kädet kannattelevat alumiinimelaa samassa asennossa koko ajan, kuitenkin rennosti ja mukavasti. Työtä ei tehdä käsilihaksilla, vaan kyljillä ja keskivartalolla.

Näin otetaan ensiaskeleita kajakkimelonnan parissa. Opas näyttää mallia, jonka jälkeen ryhmä noviisimelojia toistaa saman, kuin uimaan opettelevat ankanpojat.

– Onko kysyttävää tästä?
​​​​​​​– Ei.

Eipä tietenkään, suomalaisia kun ollaan. Saletisti, jokin jäi mietityttämään, mutta asiaahan voi varmasti kysyä vielä myöhemminkin, kun muut eivät kuule.

Umpikantiset muovipötkylät loikoilevat hiekkaisella rantaliuskalla vierivieressä. Seuraavaksi säädetään kajakit jokaiselle sopiviksi. Penkki ja jalansijat on sovitettava oikealle etäisyydelle. Pötkylään pujahtaminen aiheuttaa ähinää, puhinaa ja naurua. Joku taisi jopa aluksi yrittää väärin päin. Onneksi ollaan vielä kuivalla maalla.

Sitten veteen

– Noniin. Ei siinä auta muu, kuin lähteä melomaan.

Opas alkaa työntää opetuslapsiaan veteen sen enempää kyselemättä. Jokainen pulahtaa Saaristomereen spontaanin ihmetyshuutonsa kera:

– Oijjoij!
– Wuhuu!
​​​​​​​– Voi hemmetti tää heiluu!

Kajakki on vakaa ja kiikkerä yhtä aikaan, kuin yrittäisi istua risti-istunnassa pyöreän kiven päällä.

Rantavedessä harjoitellaan kääntymistä ja haetaan tasapainoa. Vartalo on päästä varpaisiin keskittyneen jäykistynyt – ensikertalaiselle täysin normaalia, kuulemma. Hassua kyllä, kajakki liikkuu parhaiten juuri siten, kuin opas oli neuvonutkin, melontaliikkeen voima tulee keskivartalosta, ei käsistä.

Kajakki lipuu vedessä todella kevyesti, parilla vedolla pääsee jo kymmenien metrien matkan. Muutaman minuutin jälkeen on tietysti kokeiltava jo hieman kovempaa vauhtia. Kokeilu osoittautuu miltei kohtalokkaaksi, oikean yläpakaran kohdalta pulpahtaa vettä sisään. Jollei istuinaukkoa olisi suojattu asialla, jota maallikko kutsuu kätevästi tiivistepussiksi (aukkopeite), olisi hanurin alla nyt noin kolme kahvikupillista vettä.

*Vinkki! Varaa mukaan toinen vaatekerta tai melo ilman housuja. Kajakin varustekoteloihin mahtuu reppu ja jonkin verran muuta tavaraa.

Suomen parhaita maisemia veden varasta

Sitten lähdetään varsinaiselle reitille. Opas esitteli reittiä kartalta jo rannalla, mutta kaikki näyttää hieman erilaiselta vesirajasta katsottuna. Matkaa määränpäähän on pyöreät viisi kilometriä ja se tulisi kestämään suurin piirtein tunnin – jos kukaan ei kaadu. Hetken soheltamisen jälkeen matkanteko on jo helppoa ja rentouttavaa. Jollei eränkävijän veri ole vielä virrannut, niin viimeistään nyt se tuntuu ryöppyävän aivoista varpaanväleihin kuin vappuskumppa. Olotila on jopa euforinen.  ​​​​​​​

Puikkelehdimme pienten saarten välistä ja ihastelemme jääkauden kuluttamia kallioita. Eriväriset jäkälät peittävät aaltoileviksi hioutuneita kallioita. Pään yllä liitelee monentyylisiä lokkeja ja kaislikoissa pyörii sorsavaikutteisia vesilintuja, joita citykrapu kutsuu yksinkertaisesti ankoiksi. Joskus täällä on kuulemma nähty myös hylkeitä.

Ylitämme matalikkoja ja ahtaudumme läpi kapeista salmista. Yhtäkkiä jokin raapaisee kajakin pohjaa suoraan takamuksen kohdalta. Yhtä pistävästi pelästyin viimeksi, kun laitoin käteni kokeilumielessä sähköpaimeneen. Nyt kyse oli kuitenkin vain pinnan tuntumassa olevasta karista, johon vahingossa karautin. Mutta, kun jokin koskettaa haitaria keskellä merta, kyllä se reaktion synnyttää.

*Vinkki! Polaroiduilla aurinkolaseilla näkee paremmin pinnan alle.

Jännitystä ja adrenaliinia

Kapeikkojen jälkeen edessä avautuu aava meri. Vesirajasta katsottuna horisontti katoilee ajoittain aaltojen taakse. Kapeikoissa oli tyyntä, nyt edessä on aallokkoa. Kroppaan virtaa pieni määrä adrenaliinia ja aistit terävöityvät. Opas osoittaa puisella hifimelallaan horisontissa siintävää saarta:

– Tuonne me ollaan menossa. Tässä on nyt tällanen ylitys, missä aallokko vähän voimistuu, mutta hyvin te sen vedätte.

Tsemppi tuo mukavaa lisävirtaa, mutta ajaa kehoon myös pientä jännitystä. Kajakin kannelle on talon puolesta sidottu vesipullo. Kaikki ottavat hörpyn.

Alamme meloa kohti vastaan pauhaavaa aaltoa. Oikean kyynärpään alla, kajakin kyljessä on vipu, jolla säädellään kajakin peräsintä. Suoraan vastatuuleen mennään peräsin ylhäällä vedestä, koska painopisteen ja tuulen johdosta – kysykää ammattilaiselta, että miksi – kajakki kääntyy automaattisesti kohti aaltoja. Sivuaaltoon melottaessa peräsin on syytä pitää vedessä. Jos kuitenkin olet kokeilunhaluinen ja innostut rimputtelemaan peräsintä testataksesi aaltojen voimaa, saattaa peräsin jumittua yläasentoon tehden koko loppumatkastasi vähän raskaampaa.

Ylityksen puolenvälin jälkeen alamme meloa sivumyötätuuleen. Opas on parikymmentä minuuttia aikaisemmin kertonut Norjan meristä, ja kuinka siellä kajakeilla voi jopa surffata suuremmissa aalloissa. No jaa, ei muuta kuin kokeilemaan. Pari nopeaa vetoa ja kajakki säntää melko helposti parin sekunnin surffiin. Mutta ahneus se viisaankin villitsee. Taas samasta paikasta, oikean yläpakaran kohdalta ryöpsähtää vettä sisään, tällä kertaa useita litroja. Tätä edeltänyt horjahdus oli kaataa itsevarman noviisimelojan keskelle laivaväylää.

*Vinkki! Älä rimputa peräsintä turhaan ja tunnista oma taitotasosi.

Saariston korkein saari

Lopulta saavutaan kansallispuistoksi rauhoitetun saaren poukamaan. Vasemmalla on kallio, jonka harjalla käyskentelee lammas. Opas antaa ohjeet rantautumiseen:

​​​​​​​– Ottakaa vauhtia, ja juuri ennen rantaa, nojatkaa taakse ja antakaa kajakin nousta hiekalle.

Lammas märehtii ja arvostelee suorituksia. Kohta ollaankin jo ripustamassa kosteita pelastusliivejä kuivumaan. Melontaosuus on tältä erää ohi.

Höglandin saari on säilytetty luonnollisessa tilassaan. Lampaatkin tuodaan saarelle oikeastaan juuri sitä varten, että ne laiduntaisivat ja pitäisivät saaren maastoa autenttisessa, entisaikojen kunnossa. Meressä on paljon rakkolevää, joka viestii veden puhtaudesta. Högland on vain yksi monista kohteista, minne kajakkiretkiä suunnataan, mutta takuulla myös yksi vaikuttavimmista. Sata vuotta sitten saarta asutti majakanvartija ja hänen perheensä, jotka ilmeisesti elivät saarella eristyksissä vuoden ympäri. Asuntojen rauniot ovat edelleen jäljellä.

Högland

  • Saaristomeren korkein saari.
  • Saarelta löytyy kahden asutuksen rauniot.
  • Opastetauluja, jotka kertovat saaren torpparien historiasta ja saaren luonnosta.
  • Telttailualue ja nuotiopaikka.
  • Noin tunnin melontamatkan päässä mantereelta.

Ilta hämärtyy. Oppaamme alkaa viritellä ruokaa retkikeittimillä ja loppuporukka lähtee pystyttämään telttoja. Erämeininki hyppii jatkuvasti silmille. Maa on täynnä mustikoilta näyttäviä papanoita ja reput näyttäisivät loikoilevan vain parinkymmenen sentin päässä kuivuneista lampaan tuotoksista. Entinen majakanvartijan piha kasvaa nyt nilkankorkuista ruohoa, joka tuntuu karhealta matolta paljaiden jalkojen alla. Kaikki on täydellisen maanläheistä. Aidompaa meininkiä saa hakea.

Instaseksikäs ateria ja muita unohtumattomia näkyjä

Alkupalaksi on lohileipiä saaristolaiseen tapaan. Pääruuaksi pesto-avocado-tomaattipastaa, jälkkäriksi limejuustokakkua. Seuraava kulinaarinen nautinto on kuin toiselta planeetalta. Ruuan lisäksi kyse on suorastaan epätavallisesta tunnelmasta. Syöt suulla lohileipiä, silmillä auringonlaskua ja korvilla hiljaisuutta, joka välillä rikkoontuu ankan kaakatuksesta. Kuuskauttaviis, sanoisin.

Saariston hämärtyvää iltaa on vaikea kuvailla millään yksittäisellä sanalla. Ilmiönä sille olisi syytä keksiä oma käsitteensä, joka sataa suoraan samaan laariin ruskan, revontulien ja yöttömän yön kanssa.

Kun pimeä saapuu, se todella on pimeää. Kaupunkien valosaaste ei tänne ylety, joten tähtiä ja planeettoja voi helposti osoitella sormella. Linnunrata tallentuu kameralla melko helposti. Lämpimään makuupussiin on mukava nukahtaa, eikä absoluuttinen hiljaisuus viritettynä aaltojen liplatuksella ainakaan pahenna olosuhteita.

Aamu ja muuta kotiinviemistä

Lauluissa ja runoissa kerrotaan aina kuinka aamu valkenee, mutta tänne kannattaa tulla katsomaan, mitä se oikeasti tarkoittaa. Vielä kun seurana on pari kaveria ja muutama säyseä lammas, on joku jonka kanssa todistaa näkyä.

Kokonaisuus on tähän asti ollut täydellinen. Toki siihen on vaikuttanut muun muassa virheetön sää ja uutuuden viehätys. On kuitenkin vaikea uskoa, että tähän voisi koskaan kyllästyä. Päin vastoin, tähän jää koukkuun.

Treenit ensin

Mela käteen. Nostetaan kädet suoraksi eteen noin hartioiden korkeudelle ja aletaan tehdä kääntyilevää liikettä. Kädet kannattelevat alumiinimelaa samassa asennossa koko ajan, kuitenkin rennosti ja mukavasti. Työtä ei tehdä käsilihaksilla, vaan kyljillä ja keskivartalolla.

Näin otetaan ensiaskeleita kajakkimelonnan parissa. Opas näyttää mallia, jonka jälkeen ryhmä noviisimelojia toistaa saman, kuin uimaan opettelevat ankanpojat. ​​​​​​​

– Onko kysyttävää tästä?
​​​​​​​– Ei.

Eipä tietenkään, suomalaisia kun ollaan. Saletisti, jokin jäi mietityttämään, mutta asiaahan voi varmasti kysyä vielä myöhemminkin, kun muut eivät kuule.

Umpikantiset muovipötkylät loikoilevat hiekkaisella rantaliuskalla vierivieressä. Seuraavaksi säädetään kajakit jokaiselle sopiviksi. Penkki ja jalansijat on sovitettava oikealle etäisyydelle. Pötkylään pujahtaminen aiheuttaa ähinää, puhinaa ja naurua. Joku taisi jopa aluksi yrittää väärin päin. Onneksi ollaan vielä kuivalla maalla.

Sitten veteen

– Noniin. Ei siinä auta muu, kuin lähteä melomaan.

Opas alkaa työntää opetuslapsiaan veteen sen enempää kyselemättä. Jokainen pulahtaa Saaristomereen spontaanin ihmetyshuutonsa kera:

– Oijjoij!
– Wuhuu!
​​​​​​​ – Voi hemmetti tää heiluu!

Kajakki on vakaa ja kiikkerä yhtä aikaan, kuin yrittäisi istua risti-istunnassa pyöreän kiven päällä.

Rantavedessä harjoitellaan kääntymistä ja haetaan tasapainoa. Vartalo on päästä varpaisiin keskittyneen jäykistynyt – ensikertalaiselle täysin normaalia, kuulemma. Hassua kyllä, kajakki liikkuu parhaiten juuri siten, kuin opas oli neuvonutkin, melontaliikkeen voima tulee keskivartalosta, ei käsistä.

Kajakki lipuu vedessä todella kevyesti, parilla vedolla pääsee jo kymmenien metrien matkan. Muutaman minuutin jälkeen on tietysti kokeiltava jo hieman kovempaa vauhtia. Kokeilu osoittautuu miltei kohtalokkaaksi, oikean yläpakaran kohdalta pulpahtaa vettä sisään. Jollei istuinaukkoa olisi suojattu asialla, jota maallikko kutsuu kätevästi tiivistepussiksi (aukkopeite), olisi hanurin alla nyt noin kolme kahvikupillista vettä.

*Vinkki! Varaa mukaan toinen vaatekerta tai melo ilman housuja. Kajakin varustekoteloihin mahtuu reppu ja jonkin verran muuta tavaraa.

Suomen parhaita maisemia veden varasta

Sitten lähdetään varsinaiselle reitille. Opas esitteli reittiä kartalta jo rannalla, mutta kaikki näyttää hieman erilaiselta vesirajasta katsottuna. Matkaa määränpäähän on pyöreät viisi kilometriä ja se tulisi kestämään suurin piirtein tunnin – jos kukaan ei kaadu. Hetken soheltamisen jälkeen matkanteko on jo helppoa ja rentouttavaa. Jollei eränkävijän veri ole vielä virrannut, niin viimeistään nyt se tuntuu ryöppyävän aivoista varpaanväleihin kuin vappuskumppa. Olotila on jopa euforinen. ​​​​​​​

Puikkelehdimme pienten saarten välistä ja ihastelemme jääkauden kuluttamia kallioita. Eriväriset jäkälät peittävät aaltoileviksi hioutuneita kallioita. Pään yllä liitelee monentyylisiä lokkeja ja kaislikoissa pyörii sorsavaikutteisia vesilintuja, joita citykrapu kutsuu yksinkertaisesti ankoiksi. Joskus täällä on kuulemma nähty myös hylkeitä.

Ylitämme matalikkoja ja ahtaudumme läpi kapeista salmista. Yhtäkkiä jokin raapaisee kajakin pohjaa suoraan takamuksen kohdalta. Yhtä pistävästi pelästyin viimeksi, kun laitoin käteni kokeilumielessä sähköpaimeneen. Nyt kyse oli kuitenkin vain pinnan tuntumassa olevasta karista, johon vahingossa karautin. Mutta, kun jokin koskettaa haitaria keskellä merta, kyllä se reaktion synnyttää.

*Vinkki! Polaroiduilla aurinkolaseilla näkee paremmin pinnan alle.

Jännitystä ja adrenaliinia

Kapeikkojen jälkeen edessä avautuu aava meri. Vesirajasta katsottuna horisontti katoilee ajoittain aaltojen taakse. Kapeikoissa oli tyyntä, nyt edessä on aallokkoa. Kroppaan virtaa pieni määrä adrenaliinia ja aistit terävöityvät. Opas osoittaa puisella hifimelallaan horisontissa siintävää saarta:

– Tuonne me ollaan menossa. Tässä on nyt tällanen ylitys, missä aallokko vähän voimistuu, mutta hyvin te sen vedätte.

Tsemppi tuo mukavaa lisävirtaa, mutta ajaa kehoon myös pientä jännitystä. Kajakin kannelle on talon puolesta sidottu vesipullo. Kaikki ottavat hörpyn.

Alamme meloa kohti vastaan pauhaavaa aaltoa. Oikean kyynärpään alla, kajakin kyljessä on vipu, jolla säädellään kajakin peräsintä. Suoraan vastatuuleen mennään peräsin ylhäällä vedestä, koska painopisteen ja tuulen johdosta – kysykää ammattilaiselta, että miksi – kajakki kääntyy automaattisesti kohti aaltoja. Sivuaaltoon melottaessa peräsin on syytä pitää vedessä. Jos kuitenkin olet kokeilunhaluinen ja innostut rimputtelemaan peräsintä testataksesi aaltojen voimaa, saattaa peräsin jumittua yläasentoon tehden koko loppumatkastasi vähän raskaampaa.

Ylityksen puolenvälin jälkeen alamme meloa sivumyötätuuleen. Opas on parikymmentä minuuttia aikaisemmin kertonut Norjan meristä, ja kuinka siellä kajakeilla voi jopa surffata suuremmissa aalloissa. No jaa, ei muuta kuin kokeilemaan. Pari nopeaa vetoa ja kajakki säntää melko helposti parin sekunnin surffiin. Mutta ahneus se viisaankin villitsee. Taas samasta paikasta, oikean yläpakaran kohdalta ryöpsähtää vettä sisään, tällä kertaa useita litroja. Tätä edeltänyt horjahdus oli kaataa itsevarman noviisimelojan keskelle laivaväylää.

*Vinkki! Älä rimputa peräsintä turhaan ja tunnista oma taitotasosi.

Saariston korkein saari

Lopulta saavutaan kansallispuistoksi rauhoitetun saaren poukamaan. Vasemmalla on kallio, jonka harjalla käyskentelee lammas. Opas antaa ohjeet rantautumiseen:

– Ottakaa vauhtia, ja juuri ennen rantaa, nojatkaa taakse ja antakaa kajakin nousta hiekalle.

Lammas märehtii ja arvostelee suorituksia. Kohta ollaankin jo ripustamassa kosteita pelastusliivejä kuivumaan. Melontaosuus on tältä erää ohi.

Höglandin saari on säilytetty luonnollisessa tilassaan. Lampaatkin tuodaan saarelle oikeastaan juuri sitä varten, että ne laiduntaisivat ja pitäisivät saaren maastoa autenttisessa, entisaikojen kunnossa. Meressä on paljon rakkolevää, joka viestii veden puhtaudesta. Högland on vain yksi monista kohteista, minne kajakkiretkiä suunnataan, mutta takuulla myös yksi vaikuttavimmista. Sata vuotta sitten saarta asutti majakanvartija ja hänen perheensä, jotka ilmeisesti elivät saarella eristyksissä vuoden ympäri. Asuntojen rauniot ovat edelleen jäljellä.Lammas märehtii ja arvostelee suorituksia. Kohta ollaankin jo ripustamassa kosteita pelastusliivejä kuivumaan. Melontaosuus on tältä erää ohi.

lta hämärtyy. Oppaamme alkaa viritellä ruokaa retkikeittimillä ja loppuporukka lähtee pystyttämään telttoja. Erämeininki hyppii jatkuvasti silmille. Maa on täynnä mustikoilta näyttäviä papanoita ja reput näyttäisivät loikoilevan vain parinkymmenen sentin päässä kuivuneista lampaan tuotoksista. Entinen majakanvartijan piha kasvaa nyt nilkankorkuista ruohoa, joka tuntuu karhealta matolta paljaiden jalkojen alla. Kaikki on täydellisen maanläheistä. Aidompaa meininkiä saa hakea.

Högland

  • Saaristomeren korkein saari.
  • Saarelta löytyy kahden asutuksen rauniot.
  • Opastetauluja, jotka kertovat saaren torpparien historiasta ja saaren luonnosta.
  • Telttailualue ja nuotiopaikka.
  • Noin tunnin melontamatkan päässä mantereelta.

Instaseksikäs ateria ja muita unohtumattomia näkyjä

Alkupalaksi on lohileipiä saaristolaiseen tapaan. Pääruuaksi pesto-avocado-tomaattipastaa, jälkkäriksi limejuustokakkua. Seuraava kulinaarinen nautinto on kuin toiselta planeetalta. Ruuan lisäksi kyse on suorastaan epätavallisesta tunnelmasta. Syöt suulla lohileipiä, silmillä auringonlaskua ja korvilla hiljaisuutta, joka välillä rikkoontuu ankan kaakatuksesta. Kuuskauttaviis, sanoisin.

Saariston hämärtyvää iltaa on vaikea kuvailla millään yksittäisellä sanalla. Ilmiönä sille olisi syytä keksiä oma käsitteensä, joka sataa suoraan samaan laariin ruskan, revontulien ja yöttömän yön kanssa.

Kun pimeä saapuu, se todella on pimeää. Kaupunkien valosaaste ei tänne ylety, joten tähtiä ja planeettoja voi helposti osoitella sormella. Linnunrata tallentuu kameralla melko helposti. Lämpimään makuupussiin on mukava nukahtaa, eikä absoluuttinen hiljaisuus viritettynä aaltojen liplatuksella ainakaan pahenna olosuhteita.

Aamu ja muuta kotiinviemistä

Lauluissa ja runoissa kerrotaan aina kuinka aamu valkenee, mutta tänne kannattaa tulla katsomaan, mitä se oikeasti tarkoittaa. Vielä kun seurana on pari kaveria ja muutama säyseä lammas, on joku jonka kanssa todistaa näkyä.

Kokonaisuus on tähän asti ollut täydellinen. Toki siihen on vaikuttanut muun muassa virheetön sää ja uutuuden viehätys. On kuitenkin vaikea uskoa, että tähän voisi koskaan kyllästyä. Päin vastoin, tähän jää koukkuun.

Teksti Juuso Suominen. Kuvat Kim Allen-Mersh.
Yhteistyökumppaneina Parainen ja Kemiönsaari.

Julkaistu | Päivitetty